Kansainvälinen Reipas – osa 9

Kansainvälinen Reipas

Jo ensi metreistä asti Reipas on ollut avoin maailmalle. Se ei ole käpertynyt omaan kuplaansa, vaan hakenut maailmalta kokemusta, oppia ja uusia ideoita. Reipas on ollut edelläkävijä, joka on rohkeasti tarttunut tilaisuuksiin, jotka sen eteen on tullut. Se on kantanut Reipasta jo 130 vuotta.

Monikulttuurinen Viipuri tarjosi Reippaalle heti ensimmäisistä vuosista asti luontevan tavan kansainvälistyä. Viipuri hyötyi Pietarin läheisyydestä ja siitä, että se oli Pietariin johtavan rautatien varrella. Lisäksi kaupungin satamat, varuskunta ja lähellä sijainnut Putilovin tykkitehdas mahdollistivat Reippaalle paljon asioita, joista muualla Suomessa voitiin vain uneksia. Putilovin tehtailla työskenteli paljon puolalaisia ja englantilaisia ja Reipas sai ensimmäisenä Suomessa kosketuksen muun muassa curlingiin. Varuskunta puolestaan toi kaupunkiin väkeä ympäri suurta Venäjän valtiota. Viipurin Uuraan satama oli Suomen vilkkain ulkomaankaupan suhteen.

Satama ja puutavarakauppa toivat Viipuriin muun muassa skotlantilaisen George Eastonin vuonna 1908. Skotlantilainen

Easton toimi Reippaan jalkapallossa pelaajavalmentajana ja oli osaltaan kehittämässä myös muita, Brittien saarilta rantautuneita lajeja Reippaassa. Eastonin ja muiden viipurilaisliikemiehien kontakteilla englantilaisten kauppalaivojen miehistöt pelasivat Reipasta vastaan muun muassa jalkapalloa, krikettiä ja tennistä. Laivaliikenne mahdollisti myös Reippaan voimistelujoukkueiden matkaamisen ulkomaille. Kun alkuaikoina monet voimistelijat harjoittivat myös muita lajeja, saatettiin esimerkiksi Tallinnassa tai Pohjois-Saksan satamakaupungeissa ottaa voimistelunäytösten lomassa myös muita seurojen välisiä otteluita.

Reippaassa ymmärrettiin, että oppimalla muilta, voi kehittyä. Reippaan voimistelujoukkue matkasi yli puoli vuotta aikaisemmin viipurilaisten kauppiaiden tuella hakemaan oppia Lontoosta ja valmistautumaan Lontoon olympialaisiin. Lopulta liiton sisäisten riitojen johdosta yhtään Reippaan voimistelijaa ei kisajoukkueeseen valittu, mutta Reipas pääsi silti esiintymään olympialaisissa väliaikanäytöksessä. Yli puolen vuoden Englannissa olon aikana Reippaassa ymmärrettiin muun muassa saksalaisen ja brittiläisen koulukunnan eroja, hyötyjä ja haittoja. Samalla viipurilaiset kauppahuoneet ja liikemiehet saivat arvokkaita ulkomaan kontakteja. Aivan kaikkeen Reipas ei kuitenkaan lähtenyt, vielä Viipurin aikakaudella. Seuralle tarjottiin mahdollisuutta matkustaa Ranskan Algeriaan, mutta Reipas lopulta kieltäytyi vedoten taloudellisiin riskeihin.

Viipurilaisten ja samalla myös Reippaan kansainvälisistä kontakteista kertoo myös se, että 1900-luvun alussa Viipurista sai 24 eri kansainvälisen valmistajan polkupyöriä. Tuohon aikaan kaikista kaupungeista ei pyöriä edes saanut. Pyöräilyssä Reipas oli suuren Venäjän valtakunnan kärkitasoa ja kävi kilpailemassa muun muassa Pietarissa.

Painissa puolestaan Reippaan Henrik Åhlman kävi voittamassa koko keisarikunnan painimestaruuden, mutta ei kyennyt kuitenkaan voittamaan koskaan Suomen mestaruutta, sillä toinen Reippaassa painimaan oppinut, Kelpo Vohlonen vei SM-finaalissa palkinnon hänen nenänsä edestä. Olihan Reippaan painivalmentajana hetkellisesti toiminut puolalainen ammattilaispainija Anatol Sagorski. Reipas järjesti vuosittain kovatasoisia kansainvälisiä painikilpailuja.

Ensimmäisen maailmansodan puhjettua kansainväliset kontaktit vähenivät, mutta Viipurissa onnistuttiin silti järjestämään useita kansainvälisiä kilpailuja useissa eri lajeissa. Reipas oli suuressa osassa mukana, joko kilpailemassa tai järjestämässä. Suomen itsenäistyminen kuitenkin katkaisi yhteydet Pietariin ja oppia ja kontakteja oli haettava muualta. Reipas onnistui vahvan kokemuksen avulla siinäkin.

Sotien välissä etenkin Viipurin Reippaan voimisteluosasto kunnostautui kansainvälisyydessä. Heti 1920-luvun alussa valmentajana toimi hetken aikaa saksalainen Rudolf Kobs. Suomen olympiajoukkueet koostuivatkin pääosin Reippaan voimistelijoista, jotka kävivät olympiamatkojen lisäksi myös omilla ulkomaankiertueilla. Jalkapalloilijat puolestaan jatkoivat harjoitusotteluiden pelaamista kansainvälisten laivojen miehistöjä vastaan ja vastaanottivat välillä myös ulkomaalaisia seurajoukkueita Viipuriin.

Kansainvälisyyden henki jäi eloon

Toisen maailmansodan jälkeen jäljelle jäänyttä Suomea oli rakennettava raunioista. Samoin Reipas rakennettiin uuteen nousuun tuhkasta, mutta jokin siemen oli jäänyt eloon ja se puhkeaisi kukkaan. Heti sodan jälkeen kansainvälisyydestä oli edes turha haaveilla, sillä kaikki resurssit menivät jälleenrakennukseen ja sotakorvauksiin. Pientä valonpilkahdusta toi kuitenkin Lahden vanhimman ystävyyskaupungin Västeråsin jalkapallojoukkueen IFK:n vierailu Lahdessa ja pelaaminen kaupunkijoukkuetta vastaan. Västeråsin kunta oli lahjoittanut talvisodan jälkeen Lahdelle taloja, joihin asutettiin paljon evakkoja. Västerås ja sen IFK halusivat auttaa Lahtea myös jatkosodan jälkeen ja IFK toi mukanaan kunnasta kerättyjä jalkapallotarvikkeita. Lahden kaupungin joukkueeseen kuului myös Reippaan pelaajia. Ottelusta piti tulla jokavuotinen perinne, mutta lopulta perinne katkesi ensimmäiseen kertaan, sillä Lahden kaupunkijoukkueella ei ollut varaa matkustaa vastavierailulle.

Lahti oli vielä 1950-luvun alussa jalkapalloilullista periferiaa. Pesäpallon ylivalta, harjoitusolosuhteiden puute ja tietotaidon vähyys pitivät lahtelaisjoukkueet alasarjoissa. Lahti kuitenkin kasvoi kaupunkina nopeasti ja jalkapallo nosti päätään. Lahden piiri pyrki kouluttamaan valmentajia, mutta tieto, joka maailmalta tuli Suomeen ja lopulta liiton kautta Lahteen, oli auttamatta vanhentunutta. Jalkapallo otti maailmalla nopeita kehitysaskelia ja ennen kuin Lahdessa harjoitteet ja uudet taktiikat saatiin käyttöön, oli muualla keksitty jo jotain uutta.

Piiri- ja kaupunkijoukkueet kohtasivat kyllä kansainvälisiä vastustajia, mutta niistä tuloksena oli lähes aina tappioita. Lahtelaisseurat pääsivät ihastelemaan lähietäisyydeltä olympiajalkapalloa Kisapuistossa 1952 ja lopulta vielä kaupunkijoukkue kohtasi USA:n olympiajoukkueen. Suomen rikastuessa valui rahaa vähän myös urheiluun ja piirijoukkue kykeni käymään naapurimaissa hakemassa kansainvälistä kokemusta.

Lahtelaisen jalkapallon ja Reippaan nousun takana oli ensin väestölliset seikat. Lahti oli täynnä nuoria ihmisiä ja kaupunki kasvoi hyvin nopeasti. Reipas nousi kansalliselle huipulle, mutta seurassa ei ollut tarpeeksi tietotaitoa, jotta ensimmäinen nousu olisi voitu hyödyntää täysimääräisesti. Seuran puheenjohtaja Martti Mikkonen ja päävalmentajaksi tullut Martti Kosma ymmärsivät tietotaidon merkityksen ja hakivat lopulta sen sieltä, missä sitä oli tarjolla enemmän kuin Suomessa.

Mikkonen maksoi omasta pussistaan Kosmalle opintomatkoja muun muassa Englantiin ja Saksaan ja Kosma imi oppia. Mukaan oppimaan pääsi myös usein pelaajia. Reippaasta käytiin tutustumassa aikansa suurseuroihin ja oppia sovellettiin kotimaassa Suomen oloihin sopivaksi. Kosma oli myös tutustumassa kollegoidensa kanssa Englannin MM-kisoihin, jossa hän ei muiden tapaan keskittynyt yksilöihin vaan kokonaisuuteen ja taktisiin elementteihin. Kosman ja Mikkosen visio ja sen perusteella rakennettu pohja loi Reippaalle lopulta vuosikymmenen jatkuneen kultakauden.

Reipas nousi 1960-luvulla Suomen suurimmaksi seuraksi. Mikkonen johti seuraa kansainvälisien mallien mukaan ja Kosma imi ulkomailta kaiken mahdollisen opin. Reipas uskalsi kansainvälistyä ja hakea kokemuksia maailmalta aikana, jolloin suuri osa suomalaisista ei ollut edes poistunut kotipaikkakunnaltaan. Kansainvälistymisen tärkein syy oli tietotaito, mutta aikakaudessa on nähtävissä paljon yhtäläisyyksiä myös vanhan Viipurin henkeen, jossa kansainvälisyys oli koodattuna liki jokaiseen viipurilaiseen.

Ei ihan tavallinen seuramatka

Joulukuussa 1964 Reipas teki jotain, joka oli hyvin poikkeuksellista jopa eurooppalaisille jalkapalloseuroille. Reipas matkasi kotimaisen jalkapallokauden päätteeksi pelikiertueelle Afrikkaan. Dekolonisaation aalto pyyhki juuri mannerta ja lahtelaisjalkapalloilijat pääsivät näkemään sen lähietäisyydeltä.

Reipas matkasi ensimmäisenä Nigerian pääkaupunkiin Lagosiin, josta matka jatkui Ghanan kautta Abidjaniin, jossa viirupaidat kohtasivat juuri itsenäistyneen maan maajoukkueen. Karkealla nurmella pelatussa ottelussa Reipas joutui heti epämukavuusalueelleen. Suomessa pehmeillä nurmilla liukumaan tottunut Timo Kautonen liukui ottelussa kertaalleen ja nurmi poltti hänen jalkansa verille. Myös kuuma ilma vaikutti viirupaitoihin, mutta se oli juuri sitä, mitä Mikkonen haki. Reippaan piti tottua pelaamaan vaihtelevassa ympäristössä omaa peliään.

Reipas kohtasi matkallaan myös kahdesti Dahomeyn maajoukkueen ja reissun neljännessä ottelussa englantilaisten siirtolaisten paikallisen joukkueen. Dahomeyssa paikalliset pitivät ottelua maaotteluna ja Suomen lippukin saatiin vedettyä puoliväliin salkoa. Järjestäjistä yksi huomasi tilanteen ja kiipesi salkoon selvittäen sotkun. Peleistä Reipas voitti yhden, pelasi yhden tasan ja hävisi kaksi. Lisäksi yhtenä päivänä joukkue oli katsomassa Afrikan mestaruusturnausta.

Reissuun sisältyi myös paljon vaikeuksia. Ghanassa Reippaalla oli viisumiongelmia ja paikallisviranomaiset uhkailivat kiinniotolla. Matkaseurue sai kuitenkin puhuttua itsensä vapaaksi, kun Reipas lupasi poistua maasta vuorokaudessa. Ghanasta Abidjaniin johtava rantatie oli suljettu, joten lahtelaiset joutuivat matkaamaan viidakon halki. Paikalliset lupasivat myös korvata matkan lipputuloista, mutta rahoja ei näkynyt.

Reippaan piti olla Afrikassa pidempään, mutta reissu sai äkillisen päätöksen. Nigeriassa syntyi tammikuussa levottomuuksia, jotka lopulta eskaloituivat Biafran sodaksi. Eurooppalaisia ruvettiin kiireellä evakuoimaan ja myös Reipas palasi kotiin viranomaisten avustuksella.

Mikkonen sai Reippaalle matkalta, mitä halusi. Pelaajat joutuivat pelaamaan mukavuusalueensa ulkopuolella ja harjoittelemaan pelaamista muuttuvissa olosuhteissa ja lähtökohdissa. Leirille oli myös nostettu mukaan muutamia junioripelaajia, joten joukkue hitsautui eksoottisissa oloissa paremmin yhteen. Mikkonen oli ottanut oppia ulkomailta ja toteutti saman Reippaassa. Matkalle otettiin mukaan myös lääkäri ja ruokailua oli mietitty ennakkoon. Matkalla opitut ottelurutiinit kantoivat Reipasta niin Suomen kuin kansainvälisillä kentilläkin seuraavan vuosikymmenen menestykseen asti.

Euroopan kirkkaissa valoissa

Mikkosen ja Kosman tekemä pohjatyö kannatti ja Reipas nousi hankitun tietotaidon ansiosta kansalliselle huipulle. Lahden Reippaan nousu Suomen huipulle osui samaan aikaan eurooppalaisten kilpailujen syntymisen kanssa. Reipas pääsi pelaamaan vuosittain kovia eurooppalaisia suurseuroja vastaan ja kokemuksen karttuessa myös haastamaan ne tosissaan. Reipas pelasi muun muassa tasapelit Olympique Lyonnasia ja West Hamia vastaan. Yhteensä viirupaidat ovat pelanneet 24 Eurocup-ottelua. Reipas on yhä yksi menestyneimmistä suomalaisseuroista Euroopan kentillä.

Vaikka europeleistä ja kansainvälisistä otteluista on jo vuosia, on kansainvälisyys silti osa Reipasta. Ikämiehet ovat pelanneet otteluita ulkomailla ja isännöineet kansainvälisiä vieraita. Kun kansainvälisyys on seuran DNA:ssa, seurassa oli ja on yhä edelleen helpompaa kasvaa myös maailman kansalaiseksi. Nykyään Reipas on osa globaalia jalkapalloperhettä. Kuten Viipurissakin, kuulee Kisapuistossa useita eri kieliä ja sekä kentällä että katsomossa on erilaisista kulttuuritaustoista kotoisin olevia ihmisiä. Seuran henki on pysynyt avoimena maailmalle.

Reipas on nähnyt Välimeren helteet ja itäblokin panssarit. Reipas on katsellut aitiopaikalta Afrikan historiallisia hetkiä. Seura on imenyt oppia ja vaikutteita idästä ja lännestä. Kansainvälisyys on tehnyt Reippaasta menestyneen ja kestävän, sillä Reipas on uskaltanut tehdä asioita ja oppia.

Teksti: Tommi Leirilaakso

Tue seuraa ostamalla kausikortti (35€)